AZARANG | Afghan Hound

AJATUKSIA AFGAANINVINTTIKOIRASTA

Afgaaninvinttikoira on alunperin ollut näkönsä avulla metsästävä vinttikoira jota paikallinen väestö
yhä edelleen kutsuu nimellä tazi. Se on kotoisin Keski-Idän karuilta vuoristo- ja tasankoalueilta.
Sen käyttötarkoitus ja elinolosuhteet muovasivat siitä sellaisen kuin se oli vielä 1900-luvun alussa
kun englantilaiset alkoivat tuoda rodun tänne meille länsimaihinkin - kompakti ja sitkeä metsästäjä.
Karu maa muokkasi sen selviämään sekä päivien äärimmäisessä kuumuudessa kuin öiden kylmyydessäkin
eristävän turkkinsa avulla, vahvat tassut ja voimakas luusto joka ei ihan pienestä mene rikki
haastavillakaan pinnoilla, nopeutta saada saalis kiinni ja ketteryyttä selvitä nopeista käännöksistä
jopa kivikkoisilla rinteillä, itsenäisyyttä irtautua ja toimia riistan ajossa usein kilometrien päässä ihmisestä
itsestään, sitkeyttä ja kestävyyttä kyeta ajamaan saalista toisinaan pitkiäkin matkoja, taistelutahtoa
ottaa joskus vastaan sitkeästi pistävä saalis hengiltä. Afgaaninvinttikoira oli sitkeä selviytyjä,
kansakuntansa arvossa pitämä kansallisaarre, jota koski jopa ulkomaille vientikielto.

Länsimaihin tuotu tazi herätti suurta huomiota erikoisen ulkonäkönsä vuoksi. Afgaanin karvankasvutapa
on täysin omanlaisensa, muista roduista poikkeava lyhyine tiiviine satulakarvoineen, mahdollisine
peileineen (lyhyempikarvaiset alueet nilkoissa) ja pitkine, näyttävine sivuturkkeineen. Länsimaissa
keskityttiinkin koiran näyttävyyteen ja glamouriin, nykyafgaanilla onkin huomattavasti runsaammin turkkia
ja näyttelykehien trendit sanelevat ympäri maailmaa kuinka milloinkin turkkia tulee karsia
ja mistä kohdin koiraa. Näyttävään ulkonäköön panostetaan ja useimmille afgaani onkin rotuna jäänyt
mieleen näyttelykehien liitävänä tähtenä, joka turkki viimeisen päälle laitettuna hulmuaa pitkin askelin
uhkuen karismaa ja kuninkaallisuutta. Entisaikojen kompaktin metsästäjän suosituin harrastus nykypäivänä
onkin nimenomaan näyttelyt, vaikka vinttikoirien perinteiset juoksuharrastukset, maasto- ja ratajuoksu
keräävät myös osallistujia, ja onpa afgaaneita alettu nähdä myös agilityssä kuin tokonkin parissa.

Itselleni rodun historia on kuitenkin erityisen lähellä sydäntä, ja vaikka rotu on edennyt pitkän matkan siitä
kun nuo ensimmäiset tuonnit Englantiin saapuivat, ei mikään sykähdytä minua niin paljoa kuin nähdä
aina silloin tällöin pilkahdus menneisyydestä nykyafgaaniemme silmissä ja teoissa. Siksi funktionaalisuus on niin tärkeä asia minulle. On kunnia-asia että koiramme saavat riittävästi liikuntaa vapaana juosten, revitellen
mahdollisimman monipuolisessa ympäristössä ihan pienestä pitäen, jotta sekä koordinaatio kehittyy
optimaalisesti, sekä lihaskunto pysyy hyvänä. On tärkeää että rakenne pysyy oikeanlaisena ja lihaksia
kehittyy helposti oikeisiin paikkoihin. Afgaani ei saa olla liian raskas, muttei liian kevytkään. Sen pitää olla
luustoltaan serkkuaan salukia vahvempi, ja tassujen niin vahvat että anturat eivät aukea heti kivikossakaan.
Kuitenkin sen tulisi olla ketterä ja kyetä nopeisiin käännöksiin - Joku viisas rotuspesialisti kirjoitti joskus että
afgaanin tulisi kyetä kääntymään ympäri vaikka kolikon päältä. Afgaanilla tulisi olla myös riittävän
vahvat leuat sekä niska. Alkuperäinen rotumääritelmä kuvailee leukoja sanalla "punishing". Jos leuat eivät
ole vahvat ei koira kykene ravistelemaan saalistaan kuoliaaksi. Jos niskat ja kaula ovat liian heikot ja kapeat,
se vahingoittaa itseään sellaisessa voimanponnistuksessa. Toisaalta on huomattava että alaleuan näkyminen
sivulta katsottuna ei tarkoita samaa kuin leukojen vahvuus - näennäisen alaleuatonkin koira voi
olla vahvaleukainen sekä toisaalta näennäisen voimakasleukainen hyvinkin voimaton purukyvyltään.
Selkeä alaleuka sivuprofiilissa on siis esteettisesti miellyttävä, mutta ei välttämättä kerro voimakkuudesta.

Kaikenlainen liioittelu rakenteessa on epä-funktionaalista. Rakenteessa ei voi muuttaa yhtä
asiaa ilman että se vaikuttaa koko pakettiin ja kompensoituu jossain muualla. Tyyppikirjo on rodun rikkaus,
joten vaikka omaa silmääni miellyttääkin eniten tuttu skandinaavinen klassinen afgaanityyppi, on
funktionaalisuus yleisvaikutelmaa tärkeämpää. Jos näen koiran toimivan vapaana juostessaan tai vieheen
perässä, että se on helppo pitää hyvässä lihaskunnossa eikä menee jumiin jokaisen juoksukerran jälkeen,
se ei voi olla täysin huono rotunsa edustaja. Näyttelykehä kertookin meille vain murto-osan koiran
laadusta toimivana vinttikoirana.

Minulle merkitsee paljon sekin että koira ei ole kadottanut riistaviettiään,
toisin sanoen vaikka meillä ei pystytä mittaamaan metsästystaitoja lakiemme puitteissa, ja vaikka se
ei aina ole mukavaa kun koira hinkuu riistan perään, on minulle silti tärkeää että koiralla on vaistot tallessa
ja että se reagoi innokkaasti nähdessään ja haistaessaan aitoa riistaa. Toisaalta edelleen
metsästyskokeiden puuttuessa perinteiset vinttikoiralajit, erityisesti maastojuoksu nousevat
arvoonsa. Viehevietti ei mittaa metsästysominaisuuksia, mutta maastorata
sentään kertoo jotain nopeudesta, ketteryydestä ja ajovietistä, pitkä rata kertoo jotain myös kestävyydestä.
Niinpä koen tärkeäksi senkin että afgaaneja kasvatettaisiin monipuolisesti ajatellen enemmän kuin vain
rakennetta, turkkia ja näyttelymenestystä. On sanottu: jos et kasvattaessasi vaali jotain ominaisuutta,
ennen pitkää kadotat sen. En siis näe syytä miksei jalostusvalintoja tehdessään voisi kiinnittää huomiota
myös käyttöominaisuuksiin, varsinkin kun sitä ei ole pakko tehdä ulkomuodon kustannuksella, saati lähteä
jakamaan rotua kahteen muunnokseen. Kaunis juoksija on mielestäni täysin validi pitkän tähtäimen
tavoite, mutta siihen päästäkseen ei voida vain olettaa juoksuominaisuuksien tulevan muun jalostuksen
mukana, vaan riittävän ajovietin on oltava mukana yhtenä jalostuskriteerinä.

Vaikka rotumme on edelleen moniin muihin verraten perusterve, meidän ei tulisi tuudittautua siihen
että se sellaisena myös pysyy ilman mitään tutkimuksia. Rodun geenipooli on jo valmiiksi ollut kohtalaisen
pieni ja lähes kaikki koirat ovat sukua toisilleen kun tarpeeksi kauas mennään. Pitkäaikainen linjasiitos
on nostanut sukukatokertoimia yllättävänkin korkeiksi - vaikka se onkin nopein ja tehokkain tapa
vakiinnuttaa haluttu ulkoinen tyyppi, se on samalla myöskin tapa tuplata perimän huonoja geenejä.
Puhtaita sukuja tai täydellisen terveitä koiria ei olekaan - jokaisen koirayksilön geeneissä on myös liuta
huonoja geenejä. Jos huonosti sattuu, voivat samat geenit tuplautua myös näennäisessä
ulkosiitos-yhdistelmässä, mutta sisäsiitos tai jatkuva linjaaminen on varma tapa tuplata myös noita
ei-haluttuja geenejä. Usein ikävään tilanteeseen havahdutaan vasta kun ongelmia alkaa purkautua
suuremmassa määrin. Perimän homotsygoituminen johtaa, kuten ihmissukujenkin osalta on nähty,
yleensä ennen pitkää myös immuunijärjestelmän ongelmiin ja erilaisten immuunitautien yleistymiseen.
Yksi hyvä keino koettaa välttää perimän liikaa homotsygoitumista ja kartoittaa jalostusyksilöiden
geneettistä variaatiota ovat monimuotoisuustestit. Salukien osalta tähän on ryhdytty ja toivon että
afgaani-ihmisetkin ennen pitkää innostuisivat kartoittamaan koiriensa DLA-haplotyyppeja, jotta
nähtäisiin mikä tilanne rodussamme todella on meneillään ja voiko sitä millä muodoin
parantaa tai ylläpitää mahdollisimman hyvänä.

Minusta on myös tärkeää että koirillemme tehdään terveystutkimuksia, vaikka se ei aiemmin ole ollut
niin yleistä. On tavallaan hassua että esimerkiksi meistä täällä Suomessa on lähes itsestäänselvää
että koiriemme lonkat ovat priimaa, kun toisaalta USA:n puolella moni ei käytä edes
jalostukseen sellaista koiraa jonka lonkkia ei ole kuvattu. Kuitenkin nykyaikana samoja linjoja käytetään
ympäri maailmaa, joten loogisesti ajatellen myös samoja ongelmia uskoisi näkyvän koirissa joka
populaatiossa. Euroopassa taas ei tarkasteta silmiä ollenkaan niin ahkerasti kuin meillä Suomessa,
mutta jälleen samoja sukuja on sekä Euroopassa että meillä. Tiedonkeruulla ei mielestäni häviä mitään.

Toivotaan että suunta pysyy samana kuin miltä viime aikoina on alkanut näyttää, ja avoimuus ja
terveystilan kartoittaminen lisääntyisi entisestään - mielestäni se edistää rodun parasta mitä
suurimmassa määrin. Vaikka sinulla olisi kotonasi kuinka suuri voittaja hyvänsä, tai miten lupaava juniori
hyvänsä, mitä iloa sen saavutuksista on, jos sen elinikä jää kovin lyhyeksi tai se on jatkuvasti
lääkityksillä eikä sen kanssa voi silloin edes harrastaa? Kukaan ei tahallaan halua jalostaa sairaita
koiria, ja toisinaan kaikkea ikävää voi ilmenee parhaista yrityksistä huolimatta, geenit eivät
aina tottele meitä, tuurilla on osuutensa. Mutta selvittämällä taustoja edes yritämme
parhaamme ja voimme ottaa tietoisia riskejä, sekä koittaa välttää mahdollisesti
samoja ongelmia perimässään kantavien yhdistämistä keskenään.

Luonteet ovat myös erittäin tärkeitä. Luonneskaala saa olla laajakin - afgaanin luonteeseen saa kuulua
myös tulisuutta, temperamenttia, omapäisyyttä ja pidättyväisyyttäkin. Sen ei pidäkään olla kultainen
noutaja, sen tulee olla itämainen vinttikoira. Mielestäni oppikirja-esimerkki afgaanin luonteesta on
hieman etäinen ja ylväs koira, joka ei juuri piittaa vieraista mutta sallii kyllä että häntä ihaillaan koska
onhan hän toki sen arvoinen. Kuitenkaan afgaani ei saa olla arka eikä aggressiivinen. Sen ei tarvitse
hypätä ihmisen päälle ja nuolla naamaa märäksi, eikä sillä tarvitse olla sellaista miellyttämisenhalua
että se menisi vaikka solmuun vaan siitä ilosta että saa totella sinua. Mutta sen täytyy hyväksyä
se että vieraatkin ihmiset saavat toisinaan sitä käsitellä, eikä sen tule käyttäytyä uhkaavasti tai
hyökkäävästi missään tilanteessa muita koiria tai ihmisiä kohtaan. (Asia erikseen sukupuolten
välinen machoilu, joka on tiettyyn pisteeseen asti luontaista varsinkin uroksille, kunhan koira silti on
hallittavissa sekä vakavammissa tilanteissa joihinkin afgaaneihin syttyvä vartioimisvietti -
uhkaavasti käyttäytyvälle humalaiselle henkilölle on ihan ymmärrettävää murista pimeällä kadulla jne.). Välinpitämättömyys ja etäisyys eivät ole synonyymeja arkuuden kanssa. Jotkut koirat tahtovat tutustua omaehtoisesti, eivätkä pidä siitä että ne hihnassa pakotetaan tervehtimään, ja toisinaan afgaanit voivat
saada omia "slaagejaan" jotka voi ymmärtää vain afgaani itse, mutta koiran ei pitäisi myöskään
aina pyrkiä paniikissa pakoilemaan ihmisiä jotka ystävällisesti sitä haluavat lähestyä. Afgaani voi toisinaan käyttäytyä kuin villivarsa, ja läpikäydä erityisesti nuorempana mörkövaiheita, mutta arka ja
hermostunut koira ei ole mukava lemmikki. Jalostuskoirien luonteisiin olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota. Kummankin vanhemman luonne on yhtälössä tärkeä, mutta emä geneettisen perimän lisäksi
vaikuttaa pentuihin myös antamalla niille ensimmäisen mallin kuinka suhtautua asioihin, ja siksi
emän merkitystä ei voi riittävästi korostaa.


	AJATUKSIA AFGAANINVINTTIKOIRASTA Afgaaninvinttikoira on alunperin ollut näkönsä avulla metsästävä vinttikoira jota paikallinen väestö yhä edelleen kutsuu nimellä tazi. Se on kotoisin Keski-Idän karuilta vuoristo- ja tasankoalueilta. Sen käyttötarkoitus ja elinolosuhteet muovasivat siitä sellaisen kuin se oli vielä 1900-luvun alussa kun englantilaiset alkoivat tuoda rodun tänne meille länsimaihinkin - kompakti ja sitkeä metsästäjä. Karu maa muokkasi sen selviämään sekä päivien äärimmäisessä kuumuudessa kuin öiden kylmyydessäkin eristävän turkkinsa avulla, vahvat tassut ja voimakas luusto joka ei ihan pienestä mene rikki haastavillakaan pinnoilla, nopeutta saada saalis kiinni ja ketteryyttä selvitä nopeista käännöksistä jopa kivikkoisilla rinteillä, itsenäisyyttä irtautua ja toimia riistan ajossa usein kilometrien päässä ihmisestä itsestään, sitkeyttä ja kestävyyttä kyeta ajamaan saalista toisinaan pitkiäkin matkoja, taistelutahtoa ottaa joskus vastaan sitkeästi pistävä saalis hengiltä. Afgaaninvinttikoira oli sitkeä selviytyjä, kansakuntansa arvossa pitämä kansallisaarre, jota koski jopa ulkomaille vientikielto. Länsimaihin tuotu tazi herätti suurta huomiota erikoisen ulkonäkönsä vuoksi. Afgaanin karvankasvutapa on täysin omanlaisensa, muista roduista poikkeava lyhyine tiiviine satulakarvoineen, mahdollisine peileineen (lyhyempikarvaiset alueet nilkoissa) ja pitkine, näyttävine sivuturkkeineen. Länsimaissa keskityttiinkin koiran näyttävyyteen ja glamouriin, nykyafgaanilla onkin huomattavasti runsaammin turkkia ja näyttelykehien trendit sanelevat ympäri maailmaa kuinka milloinkin turkkia tulee karsia ja mistä kohdin koiraa. Näyttävään ulkonäköön panostetaan ja useimmille afgaani onkin rotuna jäänyt mieleen näyttelykehien liitävänä tähtenä, joka turkki viimeisen päälle laitettuna hulmuaa pitkin askelin uhkuen karismaa ja kuninkaallisuutta. Entisaikojen kompaktin metsästäjän suosituin harrastus nykypäivänä onkin nimenomaan näyttelyt, vaikka vinttikoirien perinteiset juoksuharrastukset, maasto- ja ratajuoksu keräävät myös osallistujia, ja onpa afgaaneita alettu nähdä myös agilityssä kuin tokonkin parissa. Itselleni rodun historia on kuitenkin erityisen lähellä sydäntä, ja vaikka rotu on edennyt pitkän matkan siitä kun nuo ensimmäiset tuonnit Englantiin saapuivat, ei mikään sykähdytä minua niin paljoa kuin nähdä aina silloin tällöin pilkahdus menneisyydestä nykyafgaaniemme silmissä ja teoissa. Siksi funktionaalisuus on niin tärkeä asia minulle. On kunnia-asia että koiramme saavat riittävästi liikuntaa vapaana juosten, revitellen mahdollisimman monipuolisessa ympäristössä ihan pienestä pitäen, jotta sekä koordinaatio kehittyy optimaalisesti, sekä lihaskunto pysyy hyvänä. On tärkeää että rakenne pysyy oikeanlaisena ja lihaksia kehittyy helposti oikeisiin paikkoihin. Afgaani ei saa olla liian raskas, muttei liian kevytkään. Sen pitää olla luustoltaan serkkuaan salukia vahvempi, ja tassujen niin vahvat että anturat eivät aukea heti kivikossakaan. Kuitenkin sen tulisi olla ketterä ja kyetä nopeisiin käännöksiin - Joku viisas rotuspesialisti kirjoitti joskus että afgaanin tulisi kyetä kääntymään ympäri vaikka kolikon päältä. Afgaanilla tulisi olla myös riittävän vahvat leuat sekä niska. Alkuperäinen rotumääritelmä kuvailee leukoja sanalla "punishing". Jos leuat eivät ole vahvat ei koira kykene ravistelemaan saalistaan kuoliaaksi. Jos niskat ja kaula ovat liian heikot ja kapeat, se vahingoittaa itseään sellaisessa voimanponnistuksessa. Toisaalta on huomattava että alaleuan näkyminen sivulta katsottuna ei tarkoita samaa kuin leukojen vahvuus - näennäisen alaleuatonkin koira voi olla vahvaleukainen sekä toisaalta näennäisen voimakasleukainen hyvinkin voimaton purukyvyltään. Selkeä alaleuka sivuprofiilissa on siis esteettisesti miellyttävä, mutta ei välttämättä kerro voimakkuudesta. Kaikenlainen liioittelu rakenteessa on epä-funktionaalista. Rakenteessa ei voi muuttaa yhtä asiaa ilman että se vaikuttaa koko pakettiin ja kompensoituu jossain muualla. Tyyppikirjo on rodun rikkaus, joten vaikka omaa silmääni miellyttääkin eniten tuttu skandinaavinen klassinen afgaanityyppi, on funktionaalisuus yleisvaikutelmaa tärkeämpää. Jos näen koiran toimivan vapaana juostessaan tai vieheen perässä, että se on helppo pitää hyvässä lihaskunnossa eikä menee jumiin jokaisen juoksukerran jälkeen, se ei voi olla täysin huono rotunsa edustaja. Näyttelykehä kertookin meille vain murto-osan koiran laadusta toimivana vinttikoirana. Minulle merkitsee paljon sekin että koira ei ole kadottanut riistaviettiään, toisin sanoen vaikka meillä ei pystytä mittaamaan metsästystaitoja lakiemme puitteissa, ja vaikka se ei aina ole mukavaa kun koira hinkuu riistan perään, on minulle silti tärkeää että koiralla on vaistot tallessa ja että se reagoi innokkaasti nähdessään ja haistaessaan aitoa riistaa. Toisaalta edelleen metsästyskokeiden puuttuessa perinteiset vinttikoiralajit, erityisesti maastojuoksu nousevat arvoonsa. Viehevietti ei mittaa metsästysominaisuuksia, mutta maastorata sentään kertoo jotain nopeudesta, ketteryydestä ja ajovietistä, pitkä rata kertoo jotain myös kestävyydestä. Niinpä koen tärkeäksi senkin että afgaaneja kasvatettaisiin monipuolisesti ajatellen enemmän kuin vain rakennetta, turkkia ja näyttelymenestystä. On sanottu: jos et kasvattaessasi vaali jotain ominaisuutta, ennen pitkää kadotat sen. En siis näe syytä miksei jalostusvalintoja tehdessään voisi kiinnittää huomiota myös käyttöominaisuuksiin, varsinkin kun sitä ei ole pakko tehdä ulkomuodon kustannuksella, saati lähteä jakamaan rotua kahteen muunnokseen. Kaunis juoksija on mielestäni täysin validi pitkän tähtäimen tavoite, mutta siihen päästäkseen ei voida vain olettaa juoksuominaisuuksien tulevan muun jalostuksen mukana, vaan riittävän ajovietin on oltava mukana yhtenä jalostuskriteerinä. Vaikka rotumme on edelleen moniin muihin verraten perusterve, meidän ei tulisi tuudittautua siihen että se sellaisena myös pysyy ilman mitään tutkimuksia. Rodun geenipooli on jo valmiiksi ollut kohtalaisen pieni ja lähes kaikki koirat ovat sukua toisilleen kun tarpeeksi kauas mennään. Pitkäaikainen linjasiitos on nostanut sukukatokertoimia yllättävänkin korkeiksi - vaikka se onkin nopein ja tehokkain tapa vakiinnuttaa haluttu ulkoinen tyyppi, se on samalla myöskin tapa tuplata perimän huonoja geenejä. Puhtaita sukuja tai täydellisen terveitä koiria ei olekaan - jokaisen koirayksilön geeneissä on myös liuta huonoja geenejä. Jos huonosti sattuu, voivat samat geenit tuplautua myös näennäisessä ulkosiitos-yhdistelmässä, mutta sisäsiitos tai jatkuva linjaaminen on varma tapa tuplata myös noita ei-haluttuja geenejä. Usein ikävään tilanteeseen havahdutaan vasta kun ongelmia alkaa purkautua suuremmassa määrin. Perimän homotsygoituminen johtaa, kuten ihmissukujenkin osalta on nähty, yleensä ennen pitkää myös immuunijärjestelmän ongelmiin ja erilaisten immuunitautien yleistymiseen. Yksi hyvä keino koettaa välttää perimän liikaa homotsygoitumista ja kartoittaa jalostusyksilöiden geneettistä variaatiota ovat monimuotoisuustestit. Salukien osalta tähän on ryhdytty ja toivon että afgaani-ihmisetkin ennen pitkää innostuisivat kartoittamaan koiriensa DLA-haplotyyppeja, jotta nähtäisiin mikä tilanne rodussamme todella on meneillään ja voiko sitä millä muodoin parantaa tai ylläpitää mahdollisimman hyvänä. Minusta on myös tärkeää että koirillemme tehdään terveystutkimuksia, vaikka se ei aiemmin ole ollut niin yleistä. On tavallaan hassua että esimerkiksi meistä täällä Suomessa on lähes itsestäänselvää että koiriemme lonkat ovat priimaa, kun toisaalta USA:n puolella moni ei käytä edes jalostukseen sellaista koiraa jonka lonkkia ei ole kuvattu. Kuitenkin nykyaikana samoja linjoja käytetään ympäri maailmaa, joten loogisesti ajatellen myös samoja ongelmia uskoisi näkyvän koirissa joka populaatiossa. Euroopassa taas ei tarkasteta silmiä ollenkaan niin ahkerasti kuin meillä Suomessa, mutta jälleen samoja sukuja on sekä Euroopassa että meillä. Tiedonkeruulla ei mielestäni häviä mitään. Toivotaan että suunta pysyy samana kuin miltä viime aikoina on alkanut näyttää, ja avoimuus ja terveystilan kartoittaminen lisääntyisi entisestään - mielestäni se edistää rodun parasta mitä suurimmassa määrin. Vaikka sinulla olisi kotonasi kuinka suuri voittaja hyvänsä, tai miten lupaava juniori hyvänsä, mitä iloa sen saavutuksista on, jos sen elinikä jää kovin lyhyeksi tai se on jatkuvasti lääkityksillä eikä sen kanssa voi silloin edes harrastaa? Kukaan ei tahallaan halua jalostaa sairaita koiria, ja toisinaan kaikkea ikävää voi ilmenee parhaista yrityksistä huolimatta, geenit eivät aina tottele meitä, tuurilla on osuutensa. Mutta selvittämällä taustoja edes yritämme parhaamme ja voimme ottaa tietoisia riskejä, sekä koittaa välttää mahdollisesti samoja ongelmia perimässään kantavien yhdistämistä keskenään. Luonteet ovat myös erittäin tärkeitä. Luonneskaala saa olla laajakin - afgaanin luonteeseen saa kuulua myös tulisuutta, temperamenttia, omapäisyyttä ja pidättyväisyyttäkin. Sen ei pidäkään olla kultainen noutaja, sen tulee olla itämainen vinttikoira. Mielestäni oppikirja-esimerkki afgaanin luonteesta on hieman etäinen ja ylväs koira, joka ei juuri piittaa vieraista mutta sallii kyllä että häntä ihaillaan koska onhan hän toki sen arvoinen. Kuitenkaan afgaani ei saa olla arka eikä aggressiivinen. Sen ei tarvitse hypätä ihmisen päälle ja nuolla naamaa märäksi, eikä sillä tarvitse olla sellaista miellyttämisenhalua että se menisi vaikka solmuun vaan siitä ilosta että saa totella sinua. Mutta sen täytyy hyväksyä se että vieraatkin ihmiset saavat toisinaan sitä käsitellä, eikä sen tule käyttäytyä uhkaavasti tai hyökkäävästi missään tilanteessa muita koiria tai ihmisiä kohtaan. (Asia erikseen sukupuolten välinen machoilu, joka on tiettyyn pisteeseen asti luontaista varsinkin uroksille, kunhan koira silti on hallittavissa sekä vakavammissa tilanteissa joihinkin afgaaneihin syttyvä vartioimisvietti - uhkaavasti käyttäytyvälle humalaiselle henkilölle on ihan ymmärrettävää murista pimeällä kadulla jne.). Välinpitämättömyys ja etäisyys eivät ole synonyymeja arkuuden kanssa. Jotkut koirat tahtovat tutustua omaehtoisesti, eivätkä pidä siitä että ne hihnassa pakotetaan tervehtimään, ja toisinaan afgaanit voivat saada omia "slaagejaan" jotka voi ymmärtää vain afgaani itse, mutta koiran ei pitäisi myöskään aina pyrkiä paniikissa pakoilemaan ihmisiä jotka ystävällisesti sitä haluavat lähestyä. Afgaani voi toisinaan käyttäytyä kuin villivarsa, ja läpikäydä erityisesti nuorempana mörkövaiheita, mutta arka ja hermostunut koira ei ole mukava lemmikki. Jalostuskoirien luonteisiin olisi myös tärkeää kiinnittää huomiota. Kummankin vanhemman luonne on yhtälössä tärkeä, mutta emä geneettisen perimän lisäksi vaikuttaa pentuihin myös antamalla niille ensimmäisen mallin kuinka suhtautua asioihin, ja siksi emän merkitystä ei voi riittävästi korostaa.