|
Tottelevaisimpiakin afgaaneja tuntuu toisinaan vaivaavan
seikkailunnälkä ja uteliaisuus. Tuntuu kuin niissä asuisi
pieni tutkimusretkeilijä, toisilla syvällä pinnan alla ja toisilla
lähes vallitsevana piirteenä joka kytkeytyy päälle samalla hetkellä kun
hihna kytketään irti.
Myös Rasmukseni sisimmässä asuu suuri seikkailunnälkäinen retkeilijä.
Rasmuksella on irti ollessaan kaksi eri vaihetta; joko se on kiltti
kuin enkeli, seuraa vakaasti mamman namitaskun tuntumassa ja tillittää
silmiin kakaroiden riekkuessa ympärillä kuin sanoakseen ”Mitäs me
IHMISET tässä kävellessä, antaa juniorien hillua, mokomat moukat, ei
mitään arvokkuutta..”
Kun tuo moodi on päällä on Rasmusta itseasiassa huijattava
jopa irtaantumaan ja juoksemaan, tiputettava vaikka nameja heinikkoon
ja juostava sitten itse karkuun (eli liikuntaa mammallekin), tai muuten
sen liikunta jää löntystelyksi mamman kannoilla.
Toisinaan kuitenkin päälle kytkeytyy vaihe kaksi.: Mitä
vanhemmaksi se on tullut sen useammin useammin, ja erityisesti se
ilmenee heti kun se ensimmäisen kerran lasketaan irti saavuttuamme
paikkaan jossa sitä voi juoksuttaa vapaana..Silloin Herra Seikkailija
sinkoaa lähimpään ilmansuuntaan tutkimaan maastoa innokkaasti ja se
osaa viipyä silmänkantamattomissa juuri niin kauan että ihmiset alkavat
jo hieman hermostuneesti vaihtaa jalkaa ja nieleskellä – paikan kyllä
PITÄISI olla turvallinen, mutta MINNE se nyt silti oikein meni? Ja
koska afgaaneilla on keskenään joku selvä telepaattinen yhteys, on
Rasmus viime aikoina saanut reissuille mukaansa myös nuoremman
veijarimme, siinä missä salukimme taas lojaalisti palaa ensimmäisenä
takaisin ihmisten luo kertomaan ”ne meni nyt sinne jonnekin!”. Ja
palaavat ne afgaanitkin – juuri sillä sekunnilla kun ihmisiltä menee
hermo ja ne päättävät että on se nyt vaan lähdettävä kurkkimaan minne
ne katosivat. Silloin ne palaavat tyytyväinen seikkalijan virne
naamallaan namitaskua tökkimään:
Ensimmäisen kerran Rasmus päätti retkeillä jo aivan nuorena.
Se tuli minulle juuri sinä päivänä kun se täytti
5kk ja silloin oli kesä, joten pian sen jälkeen matkasimme
mummini luo saareen viettämään kesälomaa auringossa. Saari oli iso ja
mielenkiintoinen mutta turvallinen – ei autoja ja yhteinen sopimus
muiden mökkiläisten kanssa, että koiria saa pitää vapaana.
kokemattomana ensimmäisen afgaanin omistajana luotin siihen ettei pentu
uskaltaisi kovin pitkälle yksin lähteä ja annoin sen humpsutella
pihapiirissa vapaana. Ei se lähtenytkään – heti. Menikö siinä nyt päivä
vai kaksi kun pihapiiri vielä hyvin riitti afgaaninpennun kiinnostusta
ylläpitämään, mutta sitten se oli menoa. Minä en itseasiassa edes tiedä
kuinka pitkiä tutkimusretkiä se teki, mutta jonnekin se aina hävisi ja
sitten aikanaan palasi. Ilmeisesti ei kovin kauas kuitenkaan koska
ainakaan muut mökkeilijät eivät havainnoistaan kertoneet. kun sitten
hihnalenkeillä törmättiin. Tunkiohan kakaraa kiinnosti ihan erityisesti
joten sinne se yritti vaivihkaa hiippailla milloin mistäkin
ilmansuunnasta salakavalasti kaivelemaan, mutta aina mamma oli ajamassa
sieltä pois.
Yhtenä päivänä sitten viereisen mökin lapsiperhe
päätti pitää saunaillan grillimakkaroineen ja sinnehän tarkkanenäinen
karvanaamainen afgaaninpoikanenkin heti nenään kantautuvien tuoksujen
perässä suunnisti. Siellä se oli tyytyväisenä
leikkinyt kissanruokapurkilla, haistellut talonväen makkaroita ja
pyörinyt lasten mukana innoissaan rannalla, kun viimein tajusin sen
sinne kadonneen ja sain haettua sieltä pois. Pari kertaa vielä senkin
jälkeen se tuolle pihalle livahti mukavaa saunailtaa viettämään, kunnes
minä sitten päätin että nyt on bileet tältä illalta ohi ja antaa
naapurienkin saunoa rauhassa, ilman tuota koipeliinia kuokkavierastaan.
Rasmus oli loppuillan kiinni ja ihan omassa pihassa.
Tuon kesän jälkeen seurasi pitkä vaihe ettei Rasmus oikeastaan
kokenut kummempaa tarvetta lähteä kauemmas minusta. Kerran minulta
irtosi hihna lenkillä ja säikähdin että lähteekö se nyt karkuun.
Ajattelin juosta poispäin koirasta kaikkien ohjeiden mukaan, enkä heti
yrittääkään ottaa kiinni etten tulisi käynnistäneeksi nuorukaisesta
hauskaa hippa-leikkiä. Mutta sen sijaan että Rasmus olisi kuullut
vapauden kutsun, se vaan seisoikin paikallaan ja komensi haukkuen minua
palaamaan: - Et kyllä jätä mua tänne, tule heti takaisin! Sitten se
kiltisti odotti aloillaan että kävelin sen luo ja vasta kun hihna oli
taas kädessäni saatoimme jatkaa matkaa, ihan kuin koko episodia ei
olisi koskaan tapahtunutkaan.
Lenkeillä pystyin pitämään Rasmuksen irti kunhan ei muita
koiria tullut vastaan. Ihmisiä kohtaankaan se ei tuntenut kummempaa
mielenkiintoa ja riitti että kytkin sen väliaikaisesti jäälläkin vasta
hiihtäjien ollessa reilun viiden metrin päässä. Juoksemaan se piti
silloinkin huijata jos kaksin kuljimme, kavereiden kanssa tietysti
riehuttiin. Kaksi kertaa se noihin aikoihin lähti jäällä omille
teilleen – kerran matalalla liitävän variksen perään, ja toisella
kertaa se ei kertakaikkiaan ymmärtänyt mamman pakottavaa tarvetta
tarpoa polveen asti ulottuvassa hangessa jäällä, tuulessa ja tuiskussa.
Siispä tarvottuaan hetken mun perässäni tarkasti mun jalanjälkiäni
myöten se otti ja karauttikin rantaan. Siellä se juoksi
voitonriemuisesti valmiiksi tampatulla polulla eikä suostunut tulemaan
jäälle mistään minun kutsuistani ja kiljumisistani huolimatta. Taisin
ihan periaatteesta hakea sen hihnassa vielä kerran jäälle, mutta annoin
sitten itsekin periksi ja paluumatka tehtiin huomattavasti mukavammin
kävellen tuota tampattua polkua takaisinpäin – Rasmuksenkin riemuksi!
Lauman lisäännyttyä ja Rasmuksen saatua lisää ikää mittariin
sille on alkanut taas enemmän kytkeytyä päälle noita
”mies-joka-kulkee-omia-polkujaan” - Yleensä se on vain
riemukasta tutkimusretkeilyä, joskus se on myöskin kiukuttelua.
Olimme kerran juoksemassa vain afgaanieni kanssa kun nuorempi niistä
bongasi jäniksen hajuja. Rasmus seuraili mun kannoillani lojaalisti ja
minä ensin hieman huolehdin nuorimmaisesta, joka sinkoili pimenevässä
illassa ja vilahti aina välillä näkyvissä hävitäkseen jälleen. Kun
kakara hetkeksi katosi ja sitten palasi innosta puuskuen käymään
välillä luonani, kehuin sen maasta kattoon helpottuneena, niin Rasmus
selvästi ottikin nokkiinsa. - HÄN on ollut kiltisti minun mukanani koko
ajan ja minä kehun tuota, joka taas on mennyt ihan missä sattuu? Jopa
on kiittämätöntä!
Joten siinä vaiheessa kun tuumin että voitaisiin jo lähteä kotiinpäin,
Rasmus päättikin lähteä humputtelemaan ihan eri suuntaan. Huusin,
kutsuin, houkuttelin, maanittelin – korvat olivat kadonneet. Jos taas
yritin perään, se pysyttäytyi juuri sillä etäisyydellä etten varmasti
saanut kiinni, mutta muuten ei pitänyt minkään valtakunnan kiirettä
hajujen tutkimisessa ja merkkailussa.
Lopulta turvauduin käänteispsykologiaan ja otin nuorimmaisen hihnaan
lähtien vaan kävelemään olevinaan kotireittiä kohden. Samaan aikaan
kovasti juttelin, että hei hei, nyt me lähdetään, jää sinä tänne jos
siltä tuntuu. Tavallaan luotin siihen että itsepäisyyden puuskastaan
huolimatta Rasmus ei kuitenkaan tahtoisi jäädä sinne ihan yksin.
Päättäväisesti kävelimme eteenpäin kiirettä pitämättä, mutta Rasmusta
ei näkynyt. Sitten kuulin risahduksen metsiköstä. - Voisiko olla?
Jälleen käveltiin ja tultiin aukean reunaan. Käveltiin eteenpäin ja
sitten huomasin, asia oli juuri kuten olin uumoillutkin! Rasmus seurasi
meitä koko ajan metsikön suojassa, olevinaan karkuteillä ja piilossa.
Nyt kun olimme aukealla, se joutui tulemaan esiin ja hyvin
välinpitämättömästi muka haisteli ja merkkaili metsikön kulmaa. Kun
olimme riittävän etäällä se viimein ikäänkuin vasta huomasi meidät
ensimmäistä kertaa – Ai siellä te olettekin, kappas, onpas kiva nähdä
taas! Ja hölkötti luokse namitaskua tökkimään menettämättä kasvojaan.
Sen jälkeen taas jatkui se normaali tyyli, kiltisti kulki meidän kanssa
vapaana ja lopulta sitten hihnassa kotiovelle asti!
Kaikkein legendaarisinta karkureissua en ollut itse edes todistamassa
vaan tilanne syntyi kun olin vasta palaamassa salukini kanssa
viikonlopun kestäneeltä näyttelyreissulta. Rasmus oli ollut hoitolassa
ja lopuksi päiväksi haettu vanhempieni luokse ”mummilaan” jossa se niin
viihtyi. Äitini soitti minulle joskus kuuden maissa ja kaikki oli
mainiosti. Rasmus oli käynyt jääkaapista komentamassa ne traditioksi
muuntuneet ” mummilan nakinpalat” ja siirtynyt sitten makoilemaan
sohvalle tyytyväisenä. Ulkonakin oli käyty.
>Meni sitten sellainen puolisentoista tuntia, kun äitini soitti
minulle uudestaan. Nyt olikin ihan toinen ääni kellossa, meillä matkaa
kotiin enää kolmisenkymmentä kilometriä.
- Arvaa mitä sun koiras NYT teki!
Mielessäni kelasin kaikkea mitä Rasmus oli aikaisemmin
porukoilla ollessaan tehnyt ja mieleeni tuli lähinnä puolikas kalkkuna,
iso pala suolalihaa ja puolikas Edam-juusto jotka se oli ovelasti
onnistunut sieltä varastamaan tyhjäksi jätetystä keittiöstä. Muistin
myös sen kerran kun se oli hypännyt keittiön portin yli varastaakseen
minulta pöydälle jääneen leivän mutta ei ollutkaan uskaltanut hypätä
enää takaisin ja joutui komentamaan jonkun auttamaan portin kanssa -
jääden samalla verekseltään varkaudesta kiinni. Oletin siis jotain
vastaavaa nytkin käyneen mutta ei – sen sijaan Rasmus olikin päättänyt
palata kotiin, omaan kotiin, kuin Lassie! Mitä nyt matkaa porukoiltani
meidän omaan kerrostaloon ei ollut useita satoja kilometrejä vaan
vaivaiset pari-kolmesataa metriä.
Rasmus oli vaikuttanut olevan täysin rauhallinen ja tyytyväinen mutta
mielessään se oli näemmä jo sitä mieltä että kyläily saisi jo loppua.
Niinpä se näennäisen välinpitämättömästi oli makoillut eteisessä isäni
kulkiessa ulko-ovesta antennitarvikkeiden kera (Antennia oli ulkona
laittamassa) ja heti ensimmäisen tilaisuuden tullen olikin tuo musta
karvaeläin livahtanut salavihkaa vähän avoimeksi jääneestä ovesta.
Porttikaan ei ollut paikallaan, sanoivat, koska vaikutti ihan siltä
että jos jollakin niin ainakaan Rasmuksella ei ollut mitään
inspiraatiota yrittääkään ulos. Mutta se oli vain silmänlumetta.
No, koira oli ulkona ja suuntasi päättäväisesti pihalta kadulle ja
kohti meidän omaa kotia. Mitään kiirettä se ei pitänyt ja
humpsutteli ja nosti koipea taas matkan varrella tyypillisen rennosti.
Isäni tietysti säikähti ja joutui lähtemään paitasillaan perään – ja
tottakai juuri silloin alkoi myös tihkuttaa vettä. Rasmus piti juuri
sen verran etäisyyttä ettei antanut kiinni vaikka rennosti hölkkäsikin
eteenpäin. Jossain vaiheessa se ylitti kadun ja suuntasi pihallemme
mutta sen suureksi pettymykseksi, kerrostalon alaovi olikin kiinni eikä
koira sitä kyennet itse aukaisemaan. Isäni läheni ja periksi Rasmus ei
tahtonut antaa, joten se hölkkäsi vielä isäni tiukasti perässään kerran
koko talon ympäri. Takaisin etupihalle päästyään isälläni välähti idea,
ja hän meni kerrostalon ulko-ovelle kuin päästääkseen ystävällisesti
Rasmuksen sisälle, sinnehän se tahtoi. Rasmus meni kuin menikin lankaan
ja isäni sai tukevan otteen sen kaulapannasta! Niin hän sai talutettua,
ymmärrettävästi hieman pottuuntuneena koko episodista, ja edelleen
vesisateessa, Rasmus-karkulaisen takaisin porukoille odottelemaan minun
paluutani.
Mutta ei siinä vielä kaikki. Kun koira oli taas
turvallisesti sisällä isäni ajatteli että kyllä nyt tähän
saumaan tekisikin mieli vähän hiukopalaa, kun tuli tuolla tavalla
juostuakin pitkin katuja mokoman kurittoman afgaanin perässä.
Vanhemapani olivat päivällä ostaneet pizzat ja siitä puolikas olikin
mukavasti odottamassa keittiössä – tai niin sen piti olla.. Hyvin pian
keittiöön suunnanneelle isälleni nimittäin selvisi että karkaaminen ei
suinkaan ollut ainoa konnuus johon Rasmus oli syyllistynyt. Ilmeisesti
afgaani oli päätellyt itsekin reissun vaativan lisäenergiaa ja
onnistunut täysin äänettömästi vierailemaan keittiössä syömässä nuo
vanhempieni päivällisestä jääneet, keittiötasolle jätetyt
pizzanpalaset! Nyt jäljellä oli enää tyhjyyttään ikävästi ammottavat
pizzalaatikot.. Ja itseensä tyytyväinen afgaani!
Jostain syystä Rasmus ei ollut sitten hetkeen kovin
tervetullut vanhempieni luokse hoitoon tuon iltapäivän jälkeen, mutta
kyllä he siitä sitten leppyivät aikanaan, myöskin isäni!
|
