Saksanpaimenkoira uros
Synt. 28.1.1992 - k. 13.1.1996
Musta keltaisin merkein
(Saksan tuonti)

Karo alias Karotsipa, Rotsipa, Rotsi, Strutsi, Karoleforte, Rokka.

Pentu tulee taloon

Muutettuamme uudelle paikkakunnalle alkoi perheessämme pisin ajanjakso ilman koiraa. Käytännössä tämä aika oli vain noin 2,5 vuotta, mutta täysin koirahullulle ala-asteikäiselle se oli yhtä kuin ikuisuus. Kaikki me kolme lasta vinguimme ja vonguimme uutta koiraa, ja nuortenkirjojen innoittamina seurasimme irtokoiria haaveillen pyydystävämme jonkun hylätyn poloisen ja rakastavamme sen taas ehjäksi, omaksi koiraksemme. Todellisuus vain harmiksemme ei seurannut tarkasti kirjojen juonia.. Pikku hiljaa kuitenkin myös vanhempiimme alkoi hiipiä koirakuume. Kesällä -91 se leimahti esiin jo kunnolla ja isäkin alkoi haaveilla uudesta schäferistä. Hän alkoi kysellä ja luoda kontakteja Saksaan joutuessaan siellä muutenkin työmatkailemaan. Siellähän kun olivat ne parhaat koirat, sanottiin. Löytyikin vanha kuuluisa kennel, jonka koiria löytyi jo ensimmäisten schäfereidemmekin sukutauluista, ja valmistelut alkoivat. Isä varasi meille pennun ja paperisotaa alettiin käydä puoleen jos toiseen.

Viimein jännittynyt odotuksemme palkittiin. Keväällä -92 Isä ja äiti ilmoittivat lähtevänsä Helsinkiin vastaanottamaan pentuamme. Pennun oli määrä tulla lentokoneessa kentälle yhdeksän aikaan illalla. Melkoista showta koiran Suomen kamaralle saaminen oli vielä senkin jälkeen lääkärintarkastuksineen ja paperiselvityksineen. Kello venähtikin aina puoleen yöhön, ennenkuin saimme kuulla vanhempiemme olevan palaamassa takaisin kera pennun. Me lapset emme meinanneet malttaa nukkua perhosten kutitellessa vatsanpohjia!

Heräsin kun vanhempamme saapuivat ja olin heti menossa pentua katsomaan. Pentu oli viety kuljetushäkissä kellariin sillä isän piti jo heti kuudelta nousta ja lähteä työmatkalle toiselle puolen Suomea, ja vanhempamme yrittivät nukkua edes ne muutamat tunnit. Palasin hieman pettyneenä takaisin ylös eikä nukkumisestani tullut kyllä enää mitään. Etuajassa pyyhälsin jälleen alakertaan parin tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen, joutuakseni vielä hetken odottamaan. Mitä kidutusta 11-vuotiaalle! Lopulta sitten äiti suostui siihen että pentu haettaisiin ylös tutustumaan rauhassa uuteen kotiinsa.

Ja sitten. Siinä se oli. Pieni, suloinen, karvainen saksanpaimenkoiran alku, meidän edessämme, hieman pöllämystyneenä ja hämmentyneenä. Me lapset istuimme rivissä ja tuijotimme ihastuneina. Jostakin löysimme tennispallon ja sen kanssa leikitimme vielä hervottoman liikuttavaa otusta. Unelmamme oli toteutunut, meillä oli koira!

Ne päivät elin kuin unessa. Koulussa oli käytävä, mutta kyllä oli kiire kotiin katsomaan mitä karvapallomme sillä välin oli puuhannut. Tietysti harmitti kun pentu nukkui niin paljon. Käytännössä sen rytmi meni niin, että se remusi aina kun olimme koulussa (äiti oli tuohon aikaan kotona päivisin) ja kun me tulimme taas kotiin, innosta pinkeinä, olikin penturukka jo ihan väsynyt ja nukkui vain. Mutta jos se ei sattunut nukkumaan, tuli se aina luoksemme häntä heiluen meitä tervehtimään.

Nopeasti pentu kuitenkin aikuistui. Leikkisyys säilyi, mutta koko kasvoi, pennusta muotoutui honkkeli ison koiran alku. Edelleen lenkitin sitä, koska voimani riittivät sen pitelemiseen, mutta se kehitti mielestään hyvinkin hauskan leikin, joista itse en ollut ollenkaan samaa mieltä. Karosta oli huiman hauskaa leikkiä hihnalla, pureksia sitä, ja vieläkin hauskempaa oli napata minua takin hihasta mikäli kielsin sitä. Useimmiten tunsin olevani maalimies ilman pamppua kun taistelin koiraa irti toppatakistani. Ei se satuttanut, mutta ote oli tiukka. Muuten lenkit sujuivat kivasti, pystyin pitämään sitä myös vapaana ja läheisellä niityllä olimme Karon ja kaverini kanssa monesti etsimisleikkiä; toinen piti koiran kiinni, ja toinen meni piiloon niityn toiseen laitaan, ja sitten koira kävi etsimässä piiloutuneen. Yhteiset lenkit kuitenkin loppuivat koiran tultua murrosikään; vanhempani totesivat että en ollut enää tarpeeksi jämäkkä pitelemään aikuisen kokoista koiraa ladattuna nuorukaisen energialla, ja niinpä parin vuoden ajan en sen kanssa käynytkään kuin enintään lyhyitä pissityslenkkejä pihan ulkopuolelle.

Lieneekö johtunut siitä että Karo syntyi talvella ja saapui meille lumiseen aikaan, mutta talvea se aina kertakaikkiaan rakasti. Lumi oli sen mielestä ihanaa. Jo pentuna, lumien alkaessa sulaa, se siirtyi pihalla ollessaan makoilemaan aina lumikasasta toiseen - kun kevätaurinko säteillään sulatti sen alta edellisen, siirtyi se seuraavan päälle viileään varjoon.

Karo myös laski mäkeä hangessa. Se laski eturuumiinsa sivuttain hankeen ollessaan rinteen päällä, otti tajajaloilla vauhtia ja luisui mäen alas. Sitten se heti taas kiiruhti kinoksen päälle ja aloitti uudestaan alusta niin kauan kuin sen vain antoi niin tehdä. Tietysti myös lumipallojen ottaminen ilmasta kiinni oli sen mielestä mukavaa touhua.

Sen sijaan vettä se pitkään inhosi, johtuen siitä että se onnistui peräti kaksi kertaa tippumaan järveen. Ensimmäisellä kerralla se molskahti rantaveteen kun yritti kävellä jäälle rannasta, eikä kevätjää enää kestänytkään vaan antoi periksi sen alta. Vaikka rannassa ei ollut syvää eikä mitään varsinaista vaaraa ollut, oli hyiseen veteen tippuminen silti inhottava kokemus.

Toisen kerran Karo onnistui tippumaan veteen vanhempana laiturilta. Tällä kertaa se oli varma että osaisi kävellä vetten päällä (edelleen jäihin tottuneena) ja käveli suoraan laiturin päästä pahki järveen. Kiskoimme sitten uppeluksiin pulahtaneen pojan takaisin ylös ja olihan se parka jälleen ihan ihmeissään. Sen jälkeen menikin monta vuotta, ettei sitä ikinä saanut järveen vapaaehtoisesti kokonaan. Kahlata se kyllä tykkäsi, mutta uida - ei ikinä!

Vanhempana Karo kuitenkin sitten löysi uudelleen uimisen ja järvessä pulikoimisen ihanuuden. Sen jälkeen se olisikin ollut järvessä lähes koko ajan, erityisesti kesän kuumilla helteillä. Siitä kehittyi myös melkoinen sorsastaja, joka olisi uinut aina keskelle selkääkin sorsaemon houkuttamana, ellei onneksi olisi ollut tarpeeksi kuuliainen kuunnellakseen isäni luoksetulokäskyä. Monesti nauroimme, että siinä sitä on lintukoira schäferin nahkoissa!

Karo myös tykkäsi nuorempana leikkiä vesikupillaan joko pudottamalla kuppiin tennispallon (joita saikin olla kuivattelemassa ahkeraan) tai sitten kaatamalla koko kupin holhoojiensa riemuksi. Oli myös hurjan hauskaa ryntäillä kiinni rättiin tai pyyhkeeseen sitten kun ihmiset niiden avulla tulivat siivoamaan sotkua..

Siivousta vastaan Karo tuntui olevan muutenkin, sillä pölynimuri oli sille valtionvihollinen numero yksi. Ilmeisesti jo ääni oli sen mielestä kamala, ja pitkään se se tyytyikin pakoilemaan mokomaa menestyksellisesti. Kuitenkin mitä enemmän se kasvoi, sen enemmän sille kertyi myös rohkeutta, ja lopulta se päätti eliminoida koko imurin pois itseään kiusaamasta. Niinpä se alkoikin pakoilun sijaan koettaa hyökkäillä imurin päälle aina kun ihmiset imuroivat. Letkuun erityisesti oli sen mielestä taktisesti fiksua tarttua, ja saatiinpa letkua paikkaillakin parit kerrat hampaanjälkien takia. Kuitenkin kun kunnolla kielsi, jätti se hyökkäilynkin sikseen ja meni lopulta omille teilleen.

Karolla oli myös tapana ryömiä mielellään sohvamme alle nukkumaan. Kuitenkin kun se kasvoi, ei se enää kunnolla mahtunut sinne - se mahtui kyllä ryömimään alle, mutta takaisin pääsy ihmisten ilmoille ei sitten enää ollutkaan yhtä helppoa. Näin ollen sohvan alta alkoi sitten kuulua mahdoton ölinä ja mölinä merkkinä, että nyt tartteis päästä pois, ja tällöin minä ja äiti sitten kävimme nostamassa sohvaa sen verran että koira pääsi mönkimään ulos. Sama kuvio toistui lähes päivästä toiseen.

Muuten Karo oli fiksu koira. Se oli hyvin kuuliainen koulutettava, ja totteli erityisesti isääni pienintä piirtoa myöten. Perustottelevaisuus oli hallussa myös muidenkin kanssa, mutta isäni oli Karolle se korkein auktoriteetti. Se oppi myös pian avaamaan ovia kuonollaan ja myös vääntämään oven auki kahvasta hyppimällä sitä päin. Tuon taidon se tosin myöhemmin unohti, vai lieneekö ajatellut että mitä turhia - avaa ne ihmiset oven kuitenkin.

Karon ongelmaksi koitui sairastelu. Se kärsi ihottumista lähes koko ikänsä, samoin useampi korvatulehdus podettiin ja hoidettiin. Ikävin oli kuitenkin se suurin, joka lopulta vei Karon luotammekin aivan ennenaikaisesti.

Vanhetessaan Karo alkoi muuttua luonteeltaan. Sille tuntui tulevan kuin lyhyitä muistikatkoksia, jolloin se saattoi murista epävarmasti jopa läheisille ja perheenjäsenille. Tällöin se hetikohta hipsi eteiseen kuin olisi kuitenkin samalla tiennyt tekevänsä väärin, ja hetken päästä se saattoi palata jälleen normaalina, pirteänä itsenään. Seuraavaksi kiinnitimme huomiota siihen että se laihtui vaikka söi normaalisti. Aina se oli ollut jokseenkin nirso kuivamuonan suhteen, mutta nyt se tuntui näyttävän schäferiksi jo vähän liian laihalta. Samoin sen turkki alkoi tuntua kumman rasvaiselta, melkein teki mieli kädet pestä kun sitä oli silitellyt. Tuntui että turkki myös pesuista huolimatta haisi erilaiselle.

Tämä kaikki huomattiin melko lyhyellä aikavälillä, ja tietysti huolestuttiin ja soiteltiin lääkäreille, lopulta vietiin vastaanotolle tutkittavaksi. Ja ikäviä uutisiahan saimme kuulla - syy kaikelle oireilulle oli vatsasta löytynyt pahanlaatuinen kasvain, joka oli ilmeisesti vaivannut koiraa jo pidempään ennenkuin osasimme edes epäillä mitään. Muutokset luonteessakin saattoivat johtua jo pelkästään kivuista.

Saimme jättää rakkaalle sakemannillemme hyvästit tammikuisena päivänä vain muutamaa viikkoa ennenkuin se olisi täyttänyt neljä vuotta, aivan liian varhain. Suru oli sanoinkuvaamaton, talo kaikui tyhjänä ilman koirapersoonaa, johon olimme jo niin tottuneet. Ainoa lohtumme oli, että koiramme kivut olivat ainakin ohi. Karo elää muistoissamme ja sydämissämme aina tärkeänä ja niin mahdottoman toivottuna perheenjäsenenä.

Webdesign by romy