Synt. 31.5.2006, golden, uros

Kasvattaja: Micaela Lehtonen, Eteläinen
Omistaja: Johanna Männistö

Noki alias Tirppa, Tillittäjä, Uivelo, Rimpiäinen, Nokinenä, Hiilisilmä, Alati Nälkäinen, Pieni vaalee, Riiviö, Nokati, Kakkiainen, Salukinpoikanen, Kakara, Kakaruus, kaakkara, Nokkapokka, Nokkakoira, Nokkaeläin, Nokander, syyrialainen nokkaotus, Poki.

Salukiko?

Rasmusta hankkiessa kolme vuotta takaperin toiseksi vinttikoira- vaihtoehdoksi nousi saluki. Katsoimme miehekkeen kanssa televisiosta Avaran Luonnon dokumentin alkuperämaiden salukeista, jotka edelleen alueilla toimivat alkuperäistehtävässään. Mieheke sitten ehdotti että entäs tuollainen saluki? Etsiskelin tietoa näistä afgaanien lyhytkarvaisemmista serkuista, ja ajauduin Qashani-kennelin sivuille. Mikä hämmästys olikaan huomata, että hetki sitten televisiosta näkemiemme aavikko-salukien kaltaisia koiria olikin tuotu myös Suomeen!

Soittelin Qashani-kasvattajalle, sillä hänellä oli paraikaa pentue ja sivuilla oli ollut ilmoitus sijoitus-uroksesta. Kaikille pennuille oli kuitenkin jo luvassa koti, ja toisaalta afgaani kiehtoi minua siinä määrin, että sillä kertaa taloon muuttikin musta karvanaama. Ajatus nimenomaan omasta aavikko-salukista jäi kuitenkin kytemään.

Kävin katsomassa Micaelan koiria pariinkin otteeseen, ja ihastuin suuresti hänen Syyriasta tuomaansa narttuun, Basmaan. Basma oli mielettömän herttainen ja tasapainoisen luonteen omaava saluki, jolla on hurmaava katse. Jotain Basman luonteesta kertonee sekin, että ollessamme edellisen kerran miehekkeeni kanssa kylässä, kiipesi Basma heti kohta hänen syliinsä, ja tuijotti koko kyläilymme ajan häntä palvovasti silmiin!
Aavikkosalukeissa yleensä minua viehätti niiden kontaktihakuinen luonne, jossa oli enemmän sitä samankaltaista spaissia mitä afgaaninkin luonteesta löytyy, kuin monissa länsimaisissa salukeissa. Pidin myös ajatuksesta että niiden lähisuku on kyennyt ja kykenee edelleen toimimaan alkuperäisessä metsästystehtävässään, ja pidän myöskin niiden virtaviivaisen hoikasta, mutta lihaksikkaasta olemuksesta ja keveästä liikunnasta. Niinpä kun Basman astutussuunnitelmat lähenivät, pyysin pistämään itseni uros-varauslistalle.

Keväällä 2006 Basma sitten matkasi riiuu-reissulle Sveitsiin ja jännittynyt odotus alkoi.Toukokuun lopulla heräsin sitten puheluun, ja sain kuulla että minulle oli yöllä syntynyt urospentu! Jo ensimmäisistä kuvista alkaen katselin ihasttuneena pentueen golden-väristä urosta, joka pentunimi oli Puh. Kun sitten kävin katsomassa pentuja niiden ollessa lähemmäs 7-viikkoisia, varmistuin valinnastani; Thaqib An-Nazariksi (arabiaa; merkitsee tarkkasilmäistä) ristitty villikko vaikutti eloisista pennuista Rasmuksen kaveriksi parhaimmalta.

Kohti uutta kotia

Haimme pienen salukinalun kotiin sen ollessa 10,5 vko vanha. Jo kasvattajan pihalla pentu pääsi kummastelemaan isoa, mustaa ja karvaista Rasmus-herraa. Kauhean kiinnostuneita Rasmuksesta oli tuo koko sisarusparvi, mutta kuitenkin välillä mentiin varmuuden vuoksi parkuen karkuun.
Ensimmäinen automatka sujui pieneltä hyvin, vaikka saman kulkuneuvon mörön kanssa jakoivatkin. Rasmus nukkui takapenkillä ihan kaikessa rauhassa kuten yleensäkin. Pieni ei viihtynyt etupenkin jalkatilaan sille järjestetyssä petipaikassa, vaan pönki tarmokkaasti syliin, ja nukkui siinä sitten rauhallisesti. Ensimmäisellä pysähdyksellä tuli vähän paha olo ja pieni oksennus jalkakäytävälle. Verrytellessämme taukopaikalla oli myös hetken kauhea huuto; talutin ja hihna kun olivat kertakaikkiaan törkeää vapauden riistoa! Syliin pääseminen oli kuitenkin apu kaikkeen ja hetken marmatuksen jälkeen paha mieli jo unohtui.

Uusi koti, uusi miljöö

Kaupunkielämä tuntui salukinpoikasesta alkuun melko jännittävältä. Autot ja erilaiset äänet olivat uutta ja niistä kerrottiin mammalle kovasti marmattaen. Ihmiset olivat kuitenkin jo pienenä pääasiassa  kauhean kivoja; jokaisen syliin olisi ollut kiva pönkiä! 

Iso mustaan afgaani-isoveljeen totuttiin myös pian ja sen kanssa koetettiin kovasti kaveerata. Iso musta vaan ei ollut ihan samaa mieltä vielä, urahti tai siirtyi toiseen paikkaan. Kuonolle pusuttelut tosin siedettiin vanhemman ylväydellä. Oian sängylläkin tosin jo voitiin makoilla yhtä aikaa, vaikka pieni alkuun meinasikin ison kääntyessä aina jäädä karvapaljouden alle piiloon.
Ulkomaailma on aika hurjan jännä edelleen Nokille, onhan hän ollut olemassakin vasta vain 11 viikkoa.

Viikossa pienestä kuoriutui esiin jo huimasti persoonallisuuden piirteitä. Sen lisäksi että tirppa osasi olla kovasti söpö ja suloinen, osasi se myös olla äärimmäisen omatahtoinen ja jääräpäinen pieni salukinalku. Ruoka on melkeinpä ihaninta maailmassa, joten kun oma kuppi on tyhjä, siirryttäisiin mielellään jo kaverin kupille - ja kun isompi ei puolusta ruokaansa sai mamma toimia edunvalvojana.

Pieni on myös alusta asti ollut melkoinen vuorikiipeilijä. Pentu, joka sisaruksistaan ensimmäisenä  onnistui kiipeämään pentulaatikosta pois, sekä oppi, että sohvan kautta pääsee kipuamaan sängylle, on jatkanut samaa touhua myös uudessa kodissaan. Sohvan yli kipuaminen selkänojan takaa ei ollut minisalukille juttu eikä mikään kun vaan sai vähän vauhtia, ja sängylle ja sohvallekin noustiin pian pönkimällä, mutta periksiantamattoman itsepintaisesti.Vanhemmiten pönkiminen on muuttunut kengurumaisiksi loikiksi eikä päätää vieläkään huimaa korkeallakaan.

Noki on myös hyvin läheisyydenhakuinen sekä minun että karvaisen isoveljensä suhteen. Jommankumman viereen olisi aina päästävä nukkumaan, eikä pentuna haitannut vaikka ison mustan kääntyillessä jäisi vähän karvojenkin alle.. Itse monena aamuna heräsin siihen että penska oli vaivihkaa kivunnut yöllä viereeni sänkyyn ja hivuttautunut pikkuhiljaa jalkopäästä ylemmäs. Lopulta se täydellinen paikka löytyi tyynyltä vierestäni, pää minun kaulalleni asetettuna!

Nyt isompanakaan tuo läheisyyshakuisuus ei ole lainkaan vähentynyt. Isoveljen vieressä tai vähän päälläkin maataan sohvalla, ja jos itse nukun koirien puolella haluaa saluki useimmiten mönkiä viereeni peiton alle. Se tykkää myös halia ihmisiä. Esimerkiksi jos se on joutunut olemaan kiinni hihnassa jossain ja menet sitä hakemaan, niin joudut suljetuksin hyvin tiukkaan ja päättäväiseen saluki-haliin - ja samalla Noki marmattaa kun joutui sen sekuntin olemaan siinä aloillaan mammasta erossa.

Vaavista nulikaksi

Vauhtia pienessä riitti vaikka muille jakaa, mutta kun poju vaan pääsi vähintään joka toinen päivä revittelemääm metsässä, puistossa tai turvallisella pururadan pätkällä, niin sisällä maltettiin peräti nukkuakin. Kun riehuttiin, niin riehuttiin kunnolla, mutta jälkeenpäin nukuttiin sen edestä. Normaalia pennun elämää.

Ketteryyttä ja tarmoa pienellä kyllä riitti. Jouduin korottamaan pentu-aitaustani lisäelementeillä, ja siitäkin huolimatta yritykseni eristää koirat toisistaan varmuuden vuoksi poissaoloni ajaksi tuppasivat epäonnistumaan - joka kerta palatessani nakotti pentu  vääjäämättä Rasmuksen puolella aitausta ja ilmeisen tyytyväisenä itseensä. Se kiipesi aidan yli takajalkojaan apuna käyttäen, eikä 90cm korkeus ollut sille haaste eikä mikään. Nyt aikuisena se mielellään patsastelisi ikkunalaudalla seisten katselemassa ulos ja hyppii edelleen porttien yli sulavasti kuin mikäkin. Ainoastaan keittiän porttia se onnekseni kunnioittaa vaikka siitäkin pääsisi yli kevuesti.

Eteeriseen afgaaniin verrattuna Noki on myös tuntunut enemmän "koiralta". Noki muunmuassa yrittää piilotella esineitä samaan tapaan kuin entiset lintukoiramme. Oli huvittavaa seurata kun se pentuna yritti piilottaa pyöreää vinkulelua sohvan väliin; joka kerta kun se työnsi lelua kuonollaan, tyhjeni lelu ilmasta ja litistyi, ja näytti kuin se olisi mennyt piiloon. Mutta kun Noki veti kuononsa pois, lelu taas täyttyi ilmalla ja pomppasikin pois! Lopulta, kovan sinnikkään yrittämisen jälkeen pentu tuhahti ja lähti muihin touhuihin.

Noki on myös hurmaantunut ulkomaailman hajuista, ja kierii mielellään kaikessa kiinnostavan tuoksuisessa. Esimerkiksi multa ja sammal tuoksuvat niin ihanalle että niiden päälle on heittäydyttävä  ja piehtaroitava. Metsästysvietti on myös ollut vahva jo nuoresta asti. Sillä on tarkka näkö, ja se on hyvin innostunut variksista, harakoista, puluista sekä pienemmistäkin linnuista saati sitten siileistä, jäniksistä ja oravista. Oravat varsinkin herättävät Nokissa kiihkeää ärtymystä - kuinka rrrasittavia ne ovatkaan! Kiipeilevät puussa siinä nenän edessä ja härnäämässä...

Hyvän näön lisäksi Noki nappaa näppärästi myös ilmavainun saaliista. Ensimmäisen kerran se lähti jäniksen perään juuri tällä tavalla ollessaan noin 4kk vanha - otti metsäpolulta vainun, juoksi metsään 50m matkan ja seuraava mitä näin oli kaksi valkeaa salamaa jotka juoksivat ohitseni metsässä kovaa vauhtia; ensin jänis ja perässä Noki. Myöhemminkin se on päässyt tasaiseen tahtiin suorittamaan lyhyitä ajoja, mutta kaikeksi onneksi saalista ei ole saatu, vaan metsä on vielä tarjonnut jäniksille kotikenttäedun ja ne ovat päässeet puikahtamaan ajoissa jahtaajaansa piiloon.

Myöskään ruokalajien suhteen ei juuri nirsoilla, mikä on myös erilaista valikoivan afgaanipoikani jälkeen. Ruokahalu tuolla olisi melkein kyltymätön ja ruuasta ollaan myös ainoana tässä laumassa tarkkoja - Mun ruoka, mun kuppi! Ihmiset toki saa ottaa kupit miten vaan, mutta muilla koirilla ei ole niille asiaa ennenkuin ateriointi on ohi. Joskus myös leipä jota ihminen vieressä syö olis hänen ja joudumme hieman palauttamaan maan pinnalle - kaverikin saa tulla viereen, sillä kyseinen leipä on ihmisten, ei tasan kenenkään koiran! Mutta kaikki ruokahan siis olisi potentiaalisesti "minun, minun, minun!" sanoo Noki salukimme.

Kaiken kaikkiaan Noki vaikuttaa erittäin positiiviselta salukilta. Se on ihmisläheinen, aina iloinen ja energinen, täpäkkä mutta hyvin positiivinen. Nyt 2-vuotiaana siitä on myös paljastunut ihan uusia piirteitä - totisuus ja tarve ajatella ja ymmärtää - joskus tuntuu että se yrittää suunnilleen porautua mun aivokuoreni läpi samalla kun koettaa saada selville mikä jonkun homman juju oikeasti on. 

Kävimme Nokin kanssa myös agilityn alkeet ja tarkoitus on jatkaa harrastetta edelleen. Kuten arvelinkin, laji tuntuu sopivan sille erittäin hyvin sen toimintatarmon ja yhteistyöhalun vuoksi. Lisää harjoituksistamme sillä saralla voi lukea poikien blogista. 

Syksyllä 2008 perheeseemme saapuneen uuden afgaanin Noki otti myös alusta alkaen vastaan riemulla. Pojat ovatkin olleet siitä lähtien parhaimmat riekkukaverit, paita ja peppu, majakka ja perämies. On todella mukava kun niistä on noinkin paljon seuraa toisilleen. Arvoasteikossa Noki on selvästi ylempänä  Chocoboa mutta sietää siltä kuitenkin paljon. Juostessaan niistä on myös ihmeen hyvin vastusta toisilleen ja ne ovat mainioita toistensa treenareita.

Webdesign by romy