Sivu 2
irtipitoa
Rasmus on ollut siitä helppo afgaani, että sitä pystyy pitämään irti turvallisilla alueilla. Aivan nuorena se kyllä karkaili kesällä mummini saaressa kyläillessämme mökin pihapiiristä joko tunkiolle, taikka mökkinaapuriemme grillinuotiolle nauttimaan vieraanvaraisista antimista. Nyt myöhemmällä iällä se on kuitenkin pysynyt melko hyvin näköpiirissä. Jäällä sen sai aluksi ihan opettaa siihen, että se on nyt vapaa ja juosta saa. Onnistunut irtipito tosin edellyttää sitäkin, että taskut ovat täynnä hyviä nameja ( joiden laatua täytyy vaihtaa välillä ettei poju kyllästy) ja ettei joka päivä kuljeta samaa reittiä, eli etteivät paikat käy liian tutuiksi. Kuitenkin, vaikka yleensä Rasmuskin pysyy lähistöllä, osaa sekin olla tuittupäinen. Toisinaan sillekin iskee kympillä "mies-joka-kulkee-omia-polkujaan"-fiilis, ja silloin se tuntuu oikein itsetarkoituksellisesti kadottavan korvansa kokonaan. On turha huutaa, on turha maanitella, ei ole väliä mitä herkkuja sulla on taskussa - kun tuo meininki sille iskee, se päättää tasan itse milloin ja miten tulee. Pitäähän Rasmuksenkin toisinaan näyttää olevansa aito afgaani.. Joten ennenkaikkea tietysti irtipitopaikkojen on oltava turvallisia ja syrjässä liikenteeltä!
Jäniksen perään Rasmus on Nokin vanavedessä lähtenyt vain kerran, mutta Kuopiossa se kerran kevättalvella jäällä lentävän variksen perään. Minä kerkesin jo huolestua, että minne asti se oikein juoksee, mutta onneksi varis lennähti pian läheiseen saareen ja Rasmus kadotti sen näköpiiristään. Hetken poju oli aivan pöllämystynyt, sitten se heräsi takaisin todellisuuteen ja tuli hätä, että missäs mamma. Löydyinhän minä pian, mutta sen verran oli kuntoilua sillekin tuo juoksu, että koko ilta nukuttiin ja vähän seuraavaakin päivää. Onnekseni Rasmus ei jäällä ole kovin innokas lähtemään hiihtäjien tai moottorikelkkojen perään, sen kerkeää yleensä kutsua luo ja kytkeä ennenkuin ovat liian lähellä. Moottoreista se on ehdollistunut vain moottorisahan moottorin äänelle, kiitos maastojuoksukisojen.
Energinen sohvaperuna
Afgaanille hyvin tyypillistä tuntuu olevan mukavuuden maksimointi. Se hakeutuu aina ja kaikkialla pehmeimmille pinnoille makoilemaan. Sohvat ja sängyt ovat Rasmuksenkin lempipaikkoja, vaikka joskus näyttääkin siltä, ettei se ison kokonsa vuoksi saisi rellottaessaan koipiaan mahtumaan alustalle kovin hyvin. Ainoastaan jos on kuuma se saattaa siirtyä lattialle. Yksiössä meillä oli sääntö, ettei sängyllä oleskella, ennenkuin se on pedattu. Jonkun kerran kuitenkin herättyäni huomasin, että poju oli yöllä nukkuessani salakavalasti kiivennyt viereeni (ja että sen karvainen afgaanin koipi sojottaa naamastani sentin päässä). Nykyään meillä on "koiraton" makuuhuone ja olkkarissa sitten "koirasänky", jossa saavat nukkua halutessaan niin koirat kuin ihmisetkin. Vanhemmiten Rasmus on kuitenkin tullut vähän hellyydenkipeämmäksi, ja hakeutuu enemmän viereen ja liki kuin aiemmin. Se osaa myös murtautua sinne makuuhuoneeseen siirtämällä päättäväisesti koiraportin syrjään, ja niinpä joskus herääkin musta ja karvainen otus vieressään - Rasmus!
Jos afgaani sisätiloissa onkin rauhallinen ja
keskittyy köllöttelyyn, niin ulkona sillä kyllä riittää tarvittaessa virtaa.
Vapaana juostessa se revittelee täysiä, brassailee ketteryydellään ja
nopeudellaan hitaammille kavereille, ja käyttää kaikki
korkeuserot maastossa hyväksi tehden valtaisia loikkia ihan vaan
liikkumisen ilosta. Olenkin kuvaillut monesti nuorta afgaania aropupun ja kengurun risteytykseksi,
koska se tuntuu kulkevan välillä kuin sillä olisi jouset luidensa tilalla.
Nyt "aikuistuttuaan" Rasmus ei tosin aina jaksa enää nulikkamaisesti
remuta vaan antaa nuoremman hoitaa riehumiseen keskittyen itse
merkkailuun ja haisteluun.. Mutta vieläkin kaverin kanssa heitetään sitä
rundiakin silloin tällöin.
Aivan erityisesti koiran nollasta sataan kiihtyvyyden huomaakin
maastotreeneissä, missä viehe on se maailman ihanin asia.
Mikäs sen parempaa vinttikoiralle, kuin saada oiva tekosyy hurjaan
vauhtiin ja päästä toteuttamaan luontaisia
metsästysviettejään. Odotellessa omaa vuoroa kiljutaan,
volistaan, ja reuhdotaan aivan ekstaasissa vieheen perään.
Mamma pöljä kun ei tajua, että se pupu menee jo
siellä, ja perään olisi päästävä. Me
harrastammekin Rasmuksen kanssa aktiivisesti maastojuoksua juuri
siitä syystä, että koira nauttii touhusta enemmän
kuin mistään muusta.
Afgaani on jotenkin sellainen paketti että pidän siinä ihan kaikesta. Toisaalta osataan olla rauhassa ja joskus joutuu kuulostelemaan, että onko huushollissa koiraa alkuunkaan. Mutta toisaalta löytyy myös sitä kipinää, mieletöntä temperamenttia ja kiihtyvyyttä, intohimoa sekä sanalla sanoen Persoonaa. Olen ollut todella ihastunut Rasmukseen afgaanina, ja olen ylpeä ja onnellinen, että olen saanut sen huushollini sohvanvaltaajaksi! Kiitos kasvattaja-Kirstille ihanasta afgaani-kaveristani!
Rasmuksen elämään löytyi uutta sisältöä kun kaveriksi saapui ensin pikkuveli-saluki Noki ja sitten vielä vuotta myöhemmin afgaani nuorukainen Chocobo. Rasmus suhtautui molempiin pentuihin ensin asenteella "Voi yääk!" kun tajusi etteivät ne olekaan vain vierailemassa vaan tulleet jäädäkseen. Ensimmäiset viikot pentua mentiin karkuun ja välteltiin mahdollisuuksien mukaan. Tuntui että ne todella yltiömäisesti inhottivat - tuommoisia kakaroita tänne tuot, olisit nyt edes tuonut tyttöjä! Sitten kun ensimmäisen kerran tuli tilanne että kakaroita joutui komentamaan - ja kuinka tehokas onkaan aikuisen koiran lyhyt ja ytimekäs ärähdys - tilanne rauhoittui, ja pikku hiljaa pennut voittivat isoimman puolelleen.
Välillä Rasmus intoutuu leikkimään ja juoksemaan mutta vain silloin ja sinä hetkenä kun afgaani-herralle itselleen parhaiten sopii. On kuitenkin käynyt selvästi ilmi, että Rasmus viihtyy laumassa toisen koiran kanssa paremmin kuin ainoana koirana, sillä muiden läsnäolo on entisestäänkin tasoittanut sen luonnetta ja tuonut sille lisää itsevarmuutta. Nykyään se harvoin vaivautuukin itse esimerkiksi ikkunaan vahtimaan ulkona liikkujia - se kuuntelee vain nuorison raportteja ja vääntäytyy ylös katsomaan vasta jos ne sitten reagoivat tarpeeksi voimakkaasti.
Se mikä omasta tilastaan tarkalle afgaanille on kuitenkin ollut hiukan hämmentävää, on ollut Nokin läheisyyshakuisuus. Se kun olisi aina tulossa kylkeen kiinni mikä aluksi oli myös Rasmukselle järkytys. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja nyt on jo tuttu näky nähdä parivaljakko sohvallakin yhdessä, Noki Rasmuksen selkää vasten nukkumassa. Ainoastaan jos tulee liian kuuma, vaihtaa iso musta paikkaa.
Rasmus on nyt muutenkin laumassa herännyt ihan eri tavalla eloon. Se on aktivoitunut kovasti ja tuo mielipiteitään julki entistäkin selvemmin tarvittaessa. Sillä on omat pinttyneet tapansa joista se haluaa pitää kiinni tiukasti - kuten että syönnin jälkeen pitää saada pureskella jälkiruuaksi putkiluuta, joten jos ne ovat nostettu keittiöön syrjään, niin kovasti komennetaan et nyt yks tänne ja sassiin, kiitos! Varastelu ei ole lainkaan laantunut - jos mahdollista ovat konnuudet vain lisääntyneet sen jälkeen kun Noki muutti taloon.
Noki ja Rasmus ovat olleet nyt tosiystävykset jo muutaman vuoden, ne ovat toisilleen tärkeät ja Rasmus sietää Nokilta nykyään tosi paljon. Niiden välillä vallitsee selvä luottamus. Chocoboon Rasmus pitää vähän enemmän etäisyyttä vielä, se sietää siltäkin paljon ja komentaa vain tarpeen tullen ämäkämmin, mutta ihan samanlaista sidettä niillä ei vielä ole. Näemmä Rasmuksen luottamus ja suosio täytyy saavuttaa ajan kanssa - niin koirien kuin ihmistenkin.
Jatkossa olisi edelleen tarkoitus jatkaa maastojuoksuharrastusta sekä kenties hankkia viimein myös ratakirja Rasmukselle. Näyttelyissä piipahdamme myös silloin tällöin nyt kun poju on 5-vuotiaana kehittynyt aikuisiin mittoihinsa eikä enää vaikuta niin keskeneräiseltä. Samalla tulee huolehdittua turkistakin vähän huolellisemmin.
Agilityn alkeiskurssin kävimme myös ja sitä harrastusta tulemme myös vielä jatkamaan mahdollisuuksien puitteissa, sen verran Rasmus siitä ihan innostui!
Sivu 2