Lk. Saksanseisoja uros
Synt. 2.2.1996 - k. 11.8.1997
Ruskea päistärikkö

Utzi alias Udelma, Ude, Uda, Utsahdus, Koirapoika, Umppi Uinahdus, Pöljä, Möhnä, Ulpukka, Örvelö, Herkkusieni, Pieni pesusieni, Strutsi, Uti, Ulmander, Ulma, Pönttöpääpiisami.

Maailman kiltein koira

Jännittynyt odotus palkittiin huhtikuussa 1996, kun Utzi asteli perheeseemme. Vaikken ollut alunperin kovin kiinnostunut isäni rotuvalinnasta (eihän sillä ole karvojakaan kun se on sileä-
karvainen!) niin silti siitä muodostui koiristamme ensimmäinen,
joka oli kuin omani. Käytännössä isä huolehti sen kanakoira-koulutuksesta ja minä huolehdin siitä muuten. Syötin, käytin lenkeillä, puuhasin sen kanssa ja olin koiravahtina. Siitä kehittyikin minulle erittäin läheinen ja uskomattoman rakas koira-ystävä.

Utzi oli unohtumaton persoona. Sen luonnetta leimasi vilpitön kiltteys ja ihmisläheisyys. Ollessaan pieni, se tottui nukahtamaan ihmisten syliin syötyään ruoka-annoksensa, ja sylikoira se oli vielä myöhemminkin; raukka ei ollenkaan tajunnut kasvaneensa aika reilusti! Välillä tuntui että happi loppuu kun toinen kiipeää syliin ihmisen istuessa sohvalla, mutta koska se oli hellyydenkaipuussaan niin liikuttava, ei sitä yleensä osannut ajaa poiskaan.

Utzi oli myös tavattoman ahne ja itsepäinen. Se söi kirjaimellisesti melkein mitä tahansa, ja tämän taipumuksen osalta kävimmekin suurimmat tahtojen kamppailut. Se ei todellakaan vain järsinyt, se myös nieli mitä irti sai. Siksipä sen aiheuttamat tuhotkin olivat suuret; se onnistui elämänsä aikana syömään muunmuassa lukemattomat määrät naisten ruskeita nilkkasukkia, yhdet sukkahousut, lasten villalapasen, yhden nahkahihnansa (vain lukko jäi jäljelle), useammatkin äitini nahkaiset kävelykengät, epämääräisen monta lasten lelua.. Ja siitäkin huolimatta, että nopeasti kokemuksesta opimme ettei sitä voinut pitää juurikaan yksin ilman vahtia kuin todella askeettiseksi järjestellyssä tilassa.

Ahneus ilmeni myös sen ehtymättömänä ruokahaluna ja siinä, että se oli myös äärettömän tarkka ruoka-ajoistaan; jos aamulla ruoka myöhästyi muutaman minuutinkin normaalista, oli minua alakerrassa odottamassa vapiseva, läähättävä koira, joka oli täysin vakuuttunut siitä, ettei enää ikinä saa meiltä ruokaa.. Siitä huolimatta että ruokaa ei siltä koskaan puuttunut.

Lintukoirana Utzi oli sitten taas aika erikoinen tapaus, se nimittäin inhosi uimista ja ei juurikaan välittänyt siivekkäistä. Varpusen kokoiset pikku tirriäiset kyllä herättivät sen huomion, mutta varikset, harakat ja sorsalinnut.. Pyh. Ne eivät koskaan herättäneet siinä mitään metsästäjänvaistoja. Mökillä ollessamme sai sorsapoikuekin kaikessa rauhassa uida laiturilla torkkuvan suuren lintukoiramme ohi kaakattaen, ilman että poju lopsautti korvaansakaan. Näin sen kyllä muutaman kerran seisovan kertakaikkiaan komeasti riistan perään, saaliina vain oli kanalintujen sijaan pusikossa rapisteleva siili.

Uimis-inho sille mahdollisesti kehittyi pentuna, kun se pääsi tippumaan laiturilta veteen. Talven jälkeen jäät olivat sulaneet, ja sitä ei poju tajunnut vaan käveli suoraan laiturin päästä ja humpsahti järveen. Sain sen kyllä kiskottua samantien takaisin laiturille, mutta ehkä siitä jonkunlainen inho jäi. Kuitenkin kyse oli vieläkin enemmästä kuin vain pelkästä inhosta vettä kohtaan. Utzi ei nimittäin osannut uida alkuunkaan!
Kyllähän tuota noutamista ja uimista yritettiin koettaa sille opettaa, mutta sen tekniikka oli veteen joutuessaan tiputtaa takajalkansa pohjaan ja kävellä pois räpiköiden samalla kovasti etutassuillaan veden pinnassa. Kahlailla se kyllä tykkäsi kuumina kesäpäivinä rantakaislikossa, mutta yhtään sen syvemmälle sitä ei saanut.

Jouduimme jättämään Utzille hyvästit aivan liian aikaisin, kun sen rasituksen jälkeen ilmenevän ontumisen syyksi paljastui olkanivelen kasvuhäiriö. Valitettavasti se alkoi vaivata vasta puolitoista vuotiaana, sillä jos vaiva olisi löytynyt nuorempana, sen olisi voinut vielä hyvällä ennusteella korjata leikkauksella. Nyt ennuste leikkaukselle oli huono, ja helpotus olisi parhaimmillaankin ollut vain tilapäinen. Isäni teki vaikean päätöksen koiran parasta ajatellen.
Suru tuli aivan äkkiarvaamatta, ja oli erittäin suuri ja raskas. Meni pitkään ennenkuin ikävä alkoi muuttua onnellisuudeksi siitä, että sain kuitenkin jakaa elämäni tuollaisen koirapersoonan kanssa edes tuon, lyhyen, ohikiitävän hetken verran. Päivääkään en vaihtaisi pois, ja sydämessäni oma Utzini elää aina ja ikuisesti!

Webdesign by romy